Askelmilla
(Prologue)
Maailmalle
Kuun viel? varttuessa
kulki kuiskaus p??ll? veen kaukaa.
Aallot levotonna l?iv?t
vasten sateen pieksem?? rantaa.
Kauan hiljaisia lienneet
salot alla pohjoisen taivaan.
Vain yksin?inen vire tuulen soi.
Keih?s karhunkaatajan
maassa saaliin vierell? vartoi
vaiti suurta laivaa saapuvaa.
Ei kukaan tiennyt n?hd? sarastukseen
ja p?iv? laski taas.
Kuulkaa huuto korppien
halki taivaiden,
n?in saapuu tuho jumalten
maailmaamme.
On tullut se aika jolloin auringon py?r?
veren vuodatuksesta katkeaa.
Liput kauniit liehuen
airut rantakiville astuu.
He miekoin meit? tervehtiv?t,
vapaudesta puhua saavat.
Loimet vieraat yll?ns?
puiseen ristiin veriveli tarttuu.
H?n suden mahdin mielii taltuttaa.
Keih?s karhunkaatajan
vastaan k??rmekielt? nyt nousee
ja iskee l?pi kurjan syd?men.
Vaan eiv?t sankarit en?? nouse raunioille
ja laulumme tuuli vie.
Kuulkaa suru metsien
halki aikojen,
on pyh?t kivet kaadettu
ja kansa voipunut.
Valtaa kuoleman sylist?
uhmaa ter?s v?lkkyen.
Tuoni k?siss? jumalten,
maine miehen ikuinen.
Jo syttyv?t nuo soihdut, ne ruumiit k?rvent?v?t
ja syytt?mien sielut tuomitaan.
Kuinka riist?v?t he jumalat nyt vierelt?mme,
vaikenevat tuhannet edess? murhaajan.
Kirveenkuva rinnalla
karhun lailla taistellen,
Ukon voima syd?mess?
viel? kaatuu viimeinen.
Raunioilla
(Epilogue)